Rakastummeko toiseen – vai mielikuvaan toisesta?
Mitä tutkimus kertoo siitä, miksi yhteys syntyy, katkeaa ja rakentuu uudelleen
Rakastuminen on aina osittain fantasiaa. Se on neurobiologinen tila, jossa aivot täyttävät aukkoja toiveilla, mielikuvilla ja omilla sisäisillä malleilla.
Psykoanalyytikko D.W. Winnicott kuvasi tätä ilmiötä jo 1950–60‑luvuilla: rakastumme siihen, mitä tarvitsemme nähdä, emme siihen, mitä toinen todellisuudessa on. Tätä kutsutaan transitionaaliseksi tilaksi kahden todellisuuden väliseksi alueeksi.
Kun elämme omassa kuplassamme, meillä ei ole todellista kosketusta siihen, kuka minä olen suhteessa eikä siihen, kuka toinen todella on.
Tämä on yksi syy siihen, miksi riidattomuus ei ole merkki hyvästä suhteesta. Parisuhdetutkija John Gottman on todennut, että parit, jotka eivät riitele, eivät välttämättä ole onnellisempia, he vain välttelevät konfliktia. Ja konfliktin välttely on yksi vahvimmista ennustajista emotionaaliselle etääntymiselle.
Sinä‑puheesta minä‑kokemukseen
Miksi tyytymättömyys syntyy väärästä kielestä
Tyytymättömyys suhteessa syntyy usein sinä‑puheesta: “Sinä olet ollut neljä iltaa netissä.” Mutta pinnan alla on usein jotakin aivan muuta: “Minä olen ollut yksinäinen.”
Tutkimuksissa (Gottman 1999; Markman & Stanley 2001) ovat toistuvasti todenneet, että minä‑puhe lisää yhteyttä ja vähentää puolustautumista. Kun en sano ääneen omia tunteitani, tarpeitani ja tahtoani, syntyy sisäinen velka “pay back time”. Se purkautuu tavalla tai toisella, usein epäsuorasti.
Tämä on myös kiintymyssuhdeteorian (Bowlby, Mikulincer & Shaver) ydin:
ihminen tarvitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään.
Hyvinvoiva suhde antaa voimaa
Mitä tutkimus kertoo seksuaalisuudesta, onnellisuudesta ja vastavuoroisuudesta
Laajat väestötutkimukset (esim. Sprecher & Cate 2004; Meltzer et al. 2017) osoittavat, että suhteissa, joissa seksuaalisuuteen ollaan tyytyväisiä, koetaan enemmän onnellisuutta ja emotionaalista läheisyyttä. Seksuaalisuus ei ole vain fyysinen teko se on kiintymyksen säätelyjärjestelmä, joka vahvistaa turvallisuuden tunnetta.
Lisäksi tutkimukset osoittavat, että kun molemmat kokevat saavansa suhteesta yhtä paljon kuin antavat, suhde voi kasvaa ja vahvistua. Tätä kutsutaan vastavuoroisuuden periaatteeksi (Clark & Mills 2012).
Silti jokaisessa suhteessa syntyy toistuvia tilanteita, jotka eivät ratkea. Gottman kutsuu näitä pysyviksi ongelmiksi, ne muodostavat jopa 69 % parisuhteen konflikteista.
Ne eivät ratkea, koska ne liittyvät temperamenttiin, arvoihin, historiaan ja kiintymyssuhdemalleihin.
Miten rakennan sillan kahden kokemuksen välille?
Empatia ei ole sama kuin ymmärtäminen – se on virittäytymistä
Psykiatri Daniel Stern kuvasi, että yhteys syntyy, kun kaksi ihmistä virittäytyy toistensa sisäisiin tiloihin. Tämä ei tarkoita samaa mieltä olemista, vaan kokemuksen tunnistamista. Kun kysyn: “Oletko sinä minulle? Kuuletko? Hyväksytkö minut?”,
kysyn pohjimmiltani: Uskallanko olla näkyvä?
Turvallinen kiintymys rakentuu siitä, että toinen vastaa ei täydellisesti, mutta riittävän hyvin. Tätä kutsutaan emotionaaliseksi saavutettavuudeksi (Johnson 2008).
Hyvää suhdetta ei synny ilman kykyä riidellä rakentavasti
Miksi konfliktin pelko on suurempi uhka kuin itse konflikti
Konfliktin pelossa suojaudumme toiseuden todelliselta kohtaamiselta.
Vältämme suhdetta, jonka pelkäämme tuottavan katastrofin koska silloin joutuisimme kohtaamaan sen, mitä eniten pelkäämme: hylätyksi tulemisen, häpeän, torjutuksi tulemisen, oman psyykkisen romahduksen mahdollisuuden
Winnicott kutsui tätä fear of breakdown pelko romahduksesta, joka on jo tapahtunut sisäisesti, mutta jota ei ole vielä kohdattu. Kun vältämme konfliktia, vältämme samalla emotionaalista totuutta.
Tarvitsevuus pelottaa – mutta ilman sitä ei synny yhteyttä
Miksi haavoittuvuus on parisuhteen neurobiologinen ydin
Neurotieteilijä Jim Coan osoitti tutkimuksissaan, että kun ihminen pitää rakkaansa kädestä, aivojen uhkajärjestelmä rauhoittuu. Turvallinen yhteys on siis kirjaimellisesti suoja stressiä vastaan. Mutta yhteys edellyttää, että uskallan näyttää tarvitsevuuteni.
Jos sekä oma että toisen tarvitsevuus torjutaan: kumpikaan ei tule näkyväksi, tarpeita ei paljasteta, ettei petyttäisi, pelätään aggression ja erimielisyyden riskiä, suhde jää pinnalliseksi, vaikka molemmat kaipaisivat syvyyttä
Tämä on polyvagaalisen teorian (Porges) ydin: yhteys ja turva syntyvät vain, kun hermosto saa signaalin, että toinen on saavutettavissa.
Lopulta kysymys on tästä
Mukaudunko – vai uskallanko tulla näkyväksi?
Mukaudunko – vai uskallanko tuoda esiin itseni kokonaisena?
Haavoittuvana, tarvitsevana, elävänä. Sillä vain se, mikä tulee näkyväksi, voi tulla kohdatuksi. Ja vain se, mikä tulee kohdatuksi, voi muuttua.
